KISSA

On niitä harvoja hetkiä, jolloin tunnen tärkeäksi ja ennen kaikkea itseäni tyydyttäväksi, tuntea ihmiskäden kosketuksen turkillani. Pehmeä edestakainen liike ja rapsutus leuan alta käynnistää oudon hyvänolontunteen aallon ja innostaa minut laulamaan sisäistä lauluani.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kehrään siinä tyytyväisenä emäntäni sylissä, pieni rapsutus korvan takaa ja olen valmis vaipumaan uneen. En voi tietenkään kokonaan vaipua tiedostamattomaan tilaan, onhan minun oltava tietoinen ympärilläni tapahtuvista asioista, vaikka nuo asiat olisivat minun silmissäni toisarvoisia. Täydelliseen uneen voin vaipua vain tietyssä ja jo ennalta sopivaksi toteamassani paikassa. Tuo paikka on käytössäni päivän tai pari, ehkä vain muutaman tunnin, mutta ei koskaan viikkoa kauempaa. Olisi nimittäin hyvin epäsuotuisaa makoilla vain yhdessä paikassa liian pitkään, ei ehkä vähiten uudistumishalun kannalta, vaan vain yksinkertaisesti siitä syystä että vanhakin pesä on joskus hyvä tuulettaa. Myöhemmin voi palata takaisin hyväksi toteamaansa paikkaan vietettyään ensin aikaa selvästi toisarvoisessa ympäristössä.

Minulle on aina ollut selvä kaksi asiaa valitessani omaa tilaani. Ensinnäkään paikka ei saa sijaita vetoisassa kohdassa taloa ja toisekseen ympärilläni ei saa olla mieltäni  kiihottavia häiriötekijöitä, kuten rapinaa tai kahinaa. Jos joskus satun heräämään tällaisen häiriötekijän vuoksi, yritän olla mahdollisimman  välinpitämätön rauhanrikkojaani kohtaan, ja usein selviänkin pelkällä kyljen kääntämisellä. Toisinaan tilanne voi kääntyä aivan päinvastaiseksi ja minä juodun mouruamaan sotakarjaisuni ja hyökkäämään kynnet edellä. Se, jos saan sanoa, tuottaa aina tulosta.

Olen tarkkaan laatinut oman päiväohjelmani, enkä yleensä lipsu siitä. Aamuauringon paistaessa teen kierroksen reviirilläni ja otan pienet nokoset talon kulmalla. Keskipäivällä palaan emäntäni luo syömään päivällistä. Iltapäivä sujuu aterioinnin ja nokosten lomassa. Illalla käperryn emäntäni syliin sohvalle ja annan tämän hellitellä minua. Silloin emäntänikin tuntuu rauhoittuvan, ja on vaikea sanoa kumpi meistä silloin kehrää kovempaa, minä vai hän. Silti hän jaksaa valittaa, kun teroitan kynsiäni parhaimpiin huonekaluihin, ja yrittää silloin olla hyvin ankara minua kohtaan. Torumasta päästyään hän kuitenkin leppyy, ja minä vaivun rauhattomaan uneen hänen silitellessä turkkiani.

Unessani näen emäntäni torjuvan minua uudestaan, ja minä pakotan hänet ulos rauhoittumaan. Tyynenä käperryn makaamaan olohuoneen sohvalle takkatulen ääreen. Melkein ehdin jo vaipua uneen, kun kuulen emäntäni hyppelevän ovenkahvaan. Miten raivostuttavalta se tuntuukaan, kun untani häiritään. Kolina ovelta ei lopu, ja minun on pakko nousta päästämään emäntäni sisälle. Ulkona on satanut. Emäntä ravistelee märät vaatteensa eteisen matolle ja hyppää kuraisilla kengillään olohuoneen pöydälle. Hätyytän hänet heti alas, ja emäntä siirtyy loukkaantuneena istumaan olohuoneen nurkkaan. Sieltä hän tuijottaa minua herkeämättä, seuraten jokaista liikettäni. En kuitenkaan välitä hänestä vaan asetun raukeana sohvalle makuuasentoon. Uni tulee pian. Yöllä on kuitenkin vielä kerran herättävä vessassa käynnin ajaksi. Lamppusilmät tiiraavat minua pimeästä. Ei aikaakaan, kun emäntä on kintuissani kiinni, purren ja raapien sen minkä ehtii. On turha ravistella häntä irti, ei hän kumminkaan hellittäisi. Aamulla tästä tapahtumasta on jäljellä vain hämärä muisto. Emäntä nousee tokkurassa sohvan nurkasta ja kävelee suoraan ruokakupilleen. Hän nyrpistelee samalle vanhalle kuivamuonanpuristeelle, mutta syö sen kuitenkin, kuin ei olisi koskaan ruokaan koskenutkaan. Minä levitän pöydälle päivän lehden. Emäntäni katselee minua odottavasti, hän odottaa tietysti saavansa lisää. Keskityn lukemaan, kunnes urheilu-sivuille päästyäni hyppää emäntä lehden päälle ja kellahtaa siihen pitkin pituuttaan. Turhautuneena ja väsyneenä en jaksa ajaa häntä pois. Rapsuttelen ja silittelen häntä korvan takaa. Emäntäni tuntuu nauttivan olostaan. Hän kierähtää vielä toiselle kyljelle ja kehrää äänekkäästi. Aikansa nautimme olostamme, kunnes emännälle ilmeisesti riittää, ja hän ajaa minut pois tuolilta. Hyppään ketterästi lattialle ja juoksen pitkin käytävää eteiseen asti. Emäntä seuraa juosten tiukasti perässä, nappaa minut syliinsä ja kantaa ulko-ovelle. Kehräämisestä ei ole enää tietoakaan, ja jo kohta huomaan istuvani kylmällä kuistilla. Keittiön ikkunasta näkyy emäntäni silhuetti. Näen kuinka hän kaataa itselleen teetä ja avaa päivän lehden. Istun kuistilla iltaan asti, kunnes emäntäni vihdoin päästää minut sisälle. Käperryn hänen syliinsä nojatuoliin ja kuin yhteisestä sopimuksesta kehräämme jälleen yhteen ääneen.